Piilossa olo voi olla armollinen suoja kehittyvälle luovuudelle

Tänään haluan kirjoittaa suojelun merkityksestä luovissa projekteissa ja luovassa toiminnassa ihan riippumatta siitä, minkä muodon toiminta ottaa. Asia, josta puhun usein asiakkaitteni kanssa, on että kaikkeen toimintaamme voi liittyä luovuutta, vaikka aamiaisen tekemiseen uudella tavalla. Tähän tapaan olla luova liittyy uutta ajattelua, suunnanmuutosta ja improvisointia, mutta se pysyy suurilta osin mukavuusalueellamme. On kuitenkin pitkän linjan luovia projekteja, joihin liittyy enemmän haavoittuvuutta. Nämä ovat yleensä sellaisia, mihin liittyy jollain tavalla ilmaisu ja usein myös uuden oppiminen.


”Piiloutuminen on yksi tapa pysyä hengissä. Piilossa olo on itsemme kannattelemista kunnes olemme valmiita astumaan valoon. Piiloutuminen on yksi luonnon suurenmoisista ja taiturimaisista käytännöistä: suojeleva hiljaisuus jäisessä pohjoisessa maisemassa, tulevan kesäruusun kannateltu nuppu, lumen alla talvehtivan karhun pulssi. Piiloutumista vähätellään. Me olemme elämän piilottamat äitimme kohdussa kunnes kasvamme ja valmistaudumme ilmestymään valaistuun maailmaan; jos tulemme esiin liian aikaisin siihen maailmaan, tarvitsemme heti akuuttia ulkoista hoitoa.”

Pitkän linjan luovissa projekteissa, joihin liittyy kaipuuta, uskaltamista, uuden oppimista ja vanhan poisoppimista voimme tarvita suojelua, esimerkiksi juuri piiloutumisen muodossa.

Miten tunnistan piiloutumisen tarpeen?

Voi olla haastavaa sallia itsellesi lupa saada suojelusta, olla piilossa, tutkia sisäisiä tuntemattomia maastoja ja olla avaamatta näitä ulkoiselle maailmalle. Et ehkä edes tunnista tarvetta olla piilossa, vaan kannustat itseäsi eteenpäin. Varsinkin tämän päivän nopeassa maailmassa tuntuu että pitäisi koko ajan syntyä jotain uutta ja näkyvää.

Miten siis voit tunnistaa, että tarvitset suojelua, piiloutumista, aikaa kasvulle?

Tässä kaipuu yhdistettynä epämukaviin tunteisiin ja pienenpienten askelten ottaminen voi olla meille suurena apuna.

Haluan jakaa erään tarinan kanssasi. Kolme vuotta sitten, poikani pyysi minua mukaansa harjoittelemaan Taekwondoa. Ensimmäisen kerran jälkeen ohjaaja kertoi meille, että vanhemmat ovat tervetulleita mukaan. Poikani halusi, että treenaamme yhdessä. Ensimmäinen reaktioni esikoiseni pyyntöön oli pelko ja kaipaus. Halusin vastata ei, koska koko ajatus siitä, että harjoittelisin jotain uutta ja vaikeaa, aikuisen yleisön edessä, tuntui pelottavalta. Kaipaus taas kuiskutteli: ”Olet aina halunnut harrastaa kamppailulajeja.” Vastasin pojalleni myöntävästi.

Pikakelausta kolmen vuoden harjoittelun ajan, viime vuoden toukokuuhun. Oli vyökokeiden aika ja tällä kertaa ne järjestettiin uudessa paikassa. Lähdimme heräävän luonnon saattelemana bussilla uuteen paikkaan. Vuorossa oli vihreään vyöhön liitettävän sinisen natsan koe. Kun saavuimme paikalle, käytävät olivat täynnä kuhinaa. Vaihdettuamme vaatteemme menimme suureen urheiluhalliin, johon olisi mahtunut satoja ihmisiä. Suuri halli oli täynnä ääniä, kaikua, kirkkaita valoja, ihmisiä ja jännitystä. Muutamat ohjaajat käyttivät mikrofonia.

”Hups,” ajattelin minä.

Yksi syy siihen, että jäin lasten ryhmään harjoittelemaan poikani kanssa on se, että olen kantanut mukanani kehoon liittyvää häpeää. Välillä yhteys mieleni, kehoni ja hermostojärjestelmäni välillä vain katkeaa ja jähmetyn paikoilleni. Lasten ryhmässä on kaksi lämmintä, myötätuntoista ja viisasta ohjaajaa, jotka ymmärtävät erilaisia oppimistapoja. Ryhmä on minulle turvallinen tila, jossa voin harjoitella lempeästi, samalla kun äitinä tuen poikani harrastusta.

Urheiluhalli, jossa seisoin vuosi sitten, oli ihan päinvastainen paikka ja jokainen aistini soi tilan sisältämästä monitasoisesta vilinästä. Vaikka en tuolloin ollut asiasta tietoinen, vaihdoin tässä hetkessä automaattipilootille. Otin hyvän asenteen, menin mukaan alkulämmittelyyn ja olin hyvänä äitinä lapsilleni, jotka innoissaan liittyivät vilinään.

Kun oli kokeen aika, meidät jaettiin omiin ryhmiimme ja koetilaisuus alkoi. Erittäin komea, minulle vieras mustavöinen tuli ohjaamaan ryhmääni, antaen komentoja asiallisen yrmeänä.

Oletko ikinä nähnyt niitä hassuja elokuvia, missä joku tanssiryhmässä on vähän hukassa ja kun koko rivi kääntyy vasemmalle, tämä yksi kääntyy oikealle ja melkein törmää muihin. Taekwondokokeeni meni tähän tyyliin. Kaikkien poomsaeien (koreografioiden) läpi. Tämän jälkeen sisäinen häpeä- ja rankaisujärjestelmäni käynnistyi ja kehoni muistutti koko ajan vähemmän kehoa, ja enemmän esimerkiksi haravaa, hyllyä tai ovea ilman saranoita.

Itsemyötätunto vaikeiden tunteiden kohtaamisessa, oppimisen tukena

Päästyäni kotiin tämän kokemuksen jälkeen vietin aikaa häpeän, nöyryytyksen ja surun kanssa, mahdollisimman myötätuntoisesti. Pikku hiljaa tunnustelin matkani voimakkaiden tunnereaktioitteni läpi. Aloin ymmärtää matkaani ja sitä, miksi mieluummin harjoittelin lasten ryhmässä kuin aikuisten ryhmässä. Hyväksyin nelikymppisen kehoni hitauden ja sen miten nopeiden ja voimakkaiden potkujen harjoitteleminen herätteli jähmettymiseen taipuvaista kehoani pikkuhiljaa. Kun treenasin poikani ryhmän luottamuksen ilmapiirissä, pystyin olemaan niin nöyrä ja pieni kuin olin sisältäpäin samalla kun löysin koko ajan enemmän kehoni vahvuutta.

Ja vyökokeesta vielä, menihän se tällä kertaa läpi näin hartialukollakin varustettuna.

Se mitä opin Taekwondoharrastuksessa piiloutumisesta ja suojelusta, ja minkä haluaisin että sydämesi kuulee, on että kun kuuntelemme kaipuutamme jotakin kohti, samalla kun kieltäydymme pakottamasta itseämme jonkin ulkoa tulevaan tahtiin, ja otamme niitä pikku askelia, jotka ovat meille mahdollisia juuri nyt, voimme saada yhteyden turvaan, joka antaa meidän kukkia ihan omalla tavallamme.

Jotta voisimme tehdä tämän, jotta voisimme suojella ydintämme ympäröivää luovuuttamme, meidän on voitava olla läsnä epämiellyttävien olojemme kanssa ja kuunnella niitä. Kun olemme läsnä peloillemme, samalla tavalla kuin inspiraatiolle ja innostukselle, voimme valita itsellemme sopivia vaihtoehtoja. Näin löydämme ne tavoitteet, jotka oikeasti rikastuttavat elämäämme ja tuovat sitä merkitystä mitä kaipaamme.

Minusta tuntuu että keskitymme paljon näkyvyyteen, ihanuuteen ja inspiraatioon. Sille on selkeästi sekä tilaa että tilausta. Haluaisin myös, että meillä olisi tilaa kuunnella pienuuttamme.

Olisiko mahdollista kääntää ystävällinen korva sisäänpäin ja kysyä:

”Mitkä osat minusta kaipaavat sitä, että niitä suojellaan?”

”Onko minussa jotain, joka tarvitsisi sitä, että saisi mennä piiloon, saisi aikaa ja tilaa näkymättömissä? Tai ehkä yksinäisyyttä tai hitautta? Tai ehkä vielä jotain ihan muuta?”

Minusta olisi ihana kuulla, mitä kokemuksia sinulla on itsesi kohtaamisesta, piiloutumisesta luovuuden tukena tai mitä muuta ajatuksia sinulle herää näistä sanoista. Jos pidät lukemastasi, olisi kiva, jos jakaisit tekstin.

Lämpimästi,
Marie


Kaipaatko maalaamista?


Olisiko sinulla tarvetta maalata omalla tavallasi, rauhallisessa ja lempeässä tilassa, jossa aistisi saavat levätä? Crealifen ateljee on monen maalarin turvapaikka, tila jossa voit olla oma itsesi, antaa muun maailman unohtua ja heittäytyä ilmaisun, värien, mielikuvituksen ja rennon tekemisen maailmaan.

Lue lisää tästä linkistä.